ARTICLE ALSO IN ENGLISH BELOW 

 

Martta Heikkilä

FT

Taidetta arkipäivän epätodellisuudesta

 

Kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Taideteoksessa tämä käy ilmi: kun kohtaamme täytetyn metson tai röykkiön palmikoitua hiusta, näky avaa katseen jonnekin, missä ilmiselvinä pidetyt asiat saavat rinnalleen ennakoimattomia vivahteita. Teosten yksityiskohdat alkavat paljastua kaikessa arvoituksellisuudessaan ja johdattavat odottamattomien sivumerkitysten ääreen. Kun teoksille on useita tekijöitä, saako tämä vaikutus yhä uusia, moninkertaisia särmiä?

Hyäryllistä-ryhmän jäsenet kohtasivat vuonna 1990, kun Jouko Korkeasaari, Heli Kurunsaari ja Harri Lukkari opiskelivat Limingan taidekoulussa Pohjois-Pohjanmaalla. Hieman myöhemmin mukaan liittyi myös samassa oppilaitoksessa opiskellut Sari Koski-Vähälä.

Päätettyään Limingan taidekoulun ryhmän jäsenet hajaantuivat eri kaupunkeihin: Kurunsaari ja Koski-Vähälä jatkoivat opintojaan Lahden Taideinstituutissa ja Korkeasaari ja Lukkari Turun Piirustuskoulussa. Lahdesta valmistuttuaan myös Kurunsaari ja Koski-Vähälä muuttivat Turkuun asumaan ja työskentelemään. Harri Lukkari oli mukana ryhmässä vuoteen 2008 asti. 

Kaksikymmentäkolme vuotta koossa ollut Hyäryllistä lienee yksi Suomen pitkäaikaisimpia taiteilijaryhmiä. Se ei ole vain tuonut yhteen samanhenkisiä tai yhteisen tyylisuunnan omaksuneita taiteilijoita. Monista muista taiteilijaryhmistä poiketen Hyäryllistä on alusta alkaen tuottanut yhteisiä teoksia, mutta samalla kukin jäsenistä tekee omia projektejaan. Ryhmää onkin pitänyt koossa se, että Hyäryllistä on muuttunut yhdessä: yhteisen työn jälki on mukautunut olosuhteiden ja työskentelytapojen muutoksiin.  

Kun Hyäryllistä perustettiin, kaikkien jäsenten välineenä oli maalaus. Yksi toisensa jälkeen he kuitenkin jättivät maalauksen taakseen ja siirtyivät muihin ilmaisukeinoihin. 

1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa ryhmän työskentelyä innoittivat pop-taide ja eri menetelmiä yhdistelevät kollaasit, mutta muutkin tekniikat olivat käytössä, kuten videoteokset ja -performanssit. Nykyisin Hyäryllistä tekee tilataidetta: yhteisen työn tuloksena syntyy installaatioita, joissa yhdistyvät esineet ja puupiirrokset. Näihin kokonaistaideteoksiin jokainen taiteilijoista tuo oman kädenjälkensä. Vaikka tekijöitä on useita, teoksissa pyritään saumattomiin kokonaisuuksiin. Siksi työskentelyn erillisyyden ja teosten yhtenäisyyden välillä vallitsee jännite: taiteilijat etsivät osien summaa tuomalla yhteen vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, jotka kätkeytyvät niin työtapoihin kuin materiaalin käsittelyyn. 

 

Toimintaa ja näyttelyitä

Hyäryllistä-nimi syntyi alun pitäen Heli Kurunsaaren lausahduksesta: ”Tarttis tehdä jotain hyäryllistä.” Nimi tuntuu tietenkin paradoksilta siinä mielessä, että monet pitävät taidetta juuri hyödyllisyyden vastakohtana. Jo valistuksen ajoista periytyvän modernistisen ajatusmallin mukaan taide on asia, jonka ei tarvitse palvella muita kuin esteettisiä tarpeita – ja jos taiteesta onkin hyötyä, se kätkeytyy itse taiteen arvokkaaseen olemassaoloon. Nykyisin Hyäryllistä-nimellä taas on uudenlainen kaiku, kun taidemaailman liepeillä on herännyt vaatimuksia siitä, että taiteen tulisi olla hyödyksi yksilöiden hyvinvoinnille ja parantaa heidän suorituskykyään yhteiskunnan ja talouden hyväksi. Nämä vaatimukset eivät kuitenkaan ole muuttaneet Hyäryllistä-ryhmän työskentelyä, sillä se on keskittynyt tekemään taidetta omaehtoisesti ja osoittautunut tarpeelliseksi monin tavoin – esimerkiksi antamalla mahdollisuuksia muidenkin toimintaan.

Taiteilijoiden muutettua Turkuun he vuokrasivat kaupungin keskustasta Aninkaistenkadulta liikehuoneiston, johon perustettiin yhteinen työhuone. Tilan nimeksi tuli Studio Hyäryllistä, ja aika ajoin se toimi myös vaihtoehtoisena näyttelytilana ja taiteilijoiden ja yleisön kohtaamispaikkana. Monet mukana olleet muistavat hyvin varsinkin Hyäryllisessä pidetyt avajaiset, jotka kokosivat yhteen sekä yleisön että taiteilijat. Avajaisista tuli tapauksia, jotka näkyivät ja kuuluivat Turun taide-elämässä. Ryhmästä, työtilasta ja avajaisista syntyi ”kokonaisteoksia inhimillisten kohtaamisten virtana”, kuten Pekka Luhta määritteli vuonna 2001. 

Näyttelyiden aikaan Studio Hyäryllisen kadunpuoleinen tila raivattiin tyhjäksi taideteoksia ja projekteja varten. Studiossa esitettiin usein performansseja ja konsertteja. Tilan näyteikkunat sen sijaan olivat ympärivuorokautisessa näyttelykäytössä, jolloin ohikulkijoille tarjoutui tilaisuus nähdä taidetta suoraan kadulta, näyttelytilan ulkopuolelta. 

Kaikkiaan Studiossa ja sen Fastarts-ikkunagalleriassa oli seitsemän toimintavuoden aikana esillä toista sataa taiteilijaa Suomesta ja ulkomailta. Monet sittemmin tunnetuiksi tulleet suomalaiset ja kansainväliset kuvataiteilijat pitivät uransa alkuvaiheissa merkittäviä näyttelyitä Studiossa. Tähän joukkoon kuuluivat videotaiteilija Salla Tykkä, taidemaalari Janne Räisänen, kuvanveistäjä Kim Simonsson ja IC-98-taiteilijaparista tunnettu Visa Suonpää. Saksalaisen elektropop-yhtyeen Stereo Totalin laulaja Françoise Cactus piti paikassa ensimmäisen taidenäyttelynsä vuonna 2000, ja Cactusin näyttelyn aikana yhtye myös esiintyi Studiossa.

Studio Hyäryllistä toimi Turussa vuoteen 2004 asti, jolloin ryhmän jäsenet muuttivat Helsinkiin. Kymmenen viime vuoden aikana Hyäryllistä on osallistunut sekä laajempiin ryhmänäyttelyihin että pitänyt omia näyttelyitä, viime aikoina muun muassa Lönnströmin taidemuseossa Raumalla ja Kluuvin galleriassa Helsingissä. Lapuan Taidemuseossa syksyllä 2015 nähtävä kokonaisuus on tähän mennessä ryhmän näyttelyistä laajin.

Hyäryllistä-ryhmä alkoi pitää omia näyttelyitään yhä useammin 1990-luvun lopusta lähtien. Tällöin tekemisen suunnaksi nousivat vähitellen erilaisten esineiden tuominen yhteen ja readymade-tekniikat. Pääasialliseksi ilmaisumuodoksi valikoituivat esinekoosteet, ja tällä nimellä ryhmän yhteisteoksia voi luonnehtia nykyisinkin. 

Alkuun teoksissa näkyivät varsinkin kitschin ja pop-taiteen vaikutteet. Esimerkiksi Sangre de poro -näyttelyn riemunkirjavaan esinekokoelmaan Mis recuerdos (Muistoni, 2001) päätyivät etelänmatkojen pikkuesineet, Espanjan-lomien hylätyt ja samalla yhteiset muistot. Näistä kirpputoreilta löytyneistä tavaroista syntyi absurdi kollaasi. Arjen ja valokuvan suhdetta ja kuvien käyttöön yhä enemmän perustuvaa kulttuuria luotasi vuorostaan installaatio Punainen tupa ja…, jonka Hyäryllistä kokosi Off skene -näyttelyyn Amos Andersonin taidemuseoon Helsinkiin kesällä 2002. Tämä näyttely oli Suomalaisen valokuvataiteen 4. triennaali. Kaksi vuotta myöhemmin he osallistuivat Turun taidemuseossa Se mikä on tavallista näyttelyyn. Nähtävillä oli pienen huoneen muotoinen valokuvainstallaatio ja esineteos Arki kultaa muistot. Teosten aiheet koskettivat juurien ja kotiseudun merkitystä, ympäristöä ja historiaa, ja samalla liikettä ja jatkuvuutta elämässä. 

 

Työtä, muistoja ja arjen mystiikkaa

Hyäryllistä-ryhmän toiminnalle on merkittävää jatkuvuuden ajatus, sillä jokainen sen näyttelyistä perustuu aiemmille näyttelyille. Teosten materiaalia kierrätetään uusiin käyttötarkoituksiin tarpeen ja tilanteen mukaan. Samalla taiteilijoiden ideat ja teokset kasvavat toisistaan ja ruokkivat toisiaan, kun ryhmässä hiotaan ja jatketaan ajatuksia. Liikkeen tuntua syntyy tavasta, jolla teokset viittaavat toisiinsa.

Jokainen taiteilijoista tekee sekä omia töitä omalla työhuoneellaan että työskentelee ryhmän yhteisten teosten ja näyttelyiden parissa – usein samanaikaisesti. Työskentelyä voisi kuvata yhteen tulemiseksi ja yhdessä olemiseksi, kokemusten jakamiseksi ja uusien synnyttämisen prosessiksi. Tekeminen syntyy kommunikaatiosta, ja on luonnollista, että työprosessi koettelee jokaisen omaa ajattelua, mieltymyksiä ja toimintatapoja. Näkökulmien kyseenalaistamista tarvitaan, jotta ajatukset lopulta saadaan punottua osaksi yhteistä teosta. Siksi taiteilijat eivät tavoittele työskentelyssä niinkään yhtä totuutta tai yhdenmukaisia kokemuksia ja arvoja, joista syntyisi väistämättä vain kompromisseja. Työn tulokset ovat ennemminkin moniulotteisia ja -arvoisia kokonaisuuksia, joissa jokaisella näkemyksellä on oma tehtävänsä – vastakkaisuuksien ja ristiriitojen luominen. 

Pyrkimyksenä on näyttää, miten jokapäiväisiä asioita ja myös laajempia yhteiskunnan rakenteita on mahdollista nähdä toisin. Teokset antavat vihjeitä siitä, miten kyseenalaistaa arki, totutut ajatustavat ja rutiinit. ”Kaavamaiset ajatukset saattavat usein olla lähtöisin ennemminkin vallitsevista normeista kuin kunkin omasta ajattelusta”, Sari Koski-Vähälä toteaa. Näin Hyäryllistä-teosten poliittisuus syntyy taiteilijoiden omasta suhteesta arkeen.

Ryhmässä vuorovaikutus on olennaista, ja siihen kuuluvat käsillä tekeminen ja tekemisestä lähtöisin oleva ajattelu. Yhteinen työskentely ei siis ensi sijassa ole luonteeltaan teoreettista – toisaalta Hyäryllistä-teokset on mahdollista tulkita käsitetaiteeksi, sillä taiteilijat tarkastelevat teoksissaan taiteen olemassaoloa ja menetelmiä. He koostavat teoksensa tunnistettavista arjen esineistä, tuntemattomista, tarkemmin nimeämättömistä kappaleista ja varta vasten valmistetuista ”taiteellisista” osista. Hyäryllistä tuntuukin kysyvän, mistä kaikesta meitä ympäröivästä aineesta on mahdollista tehdä taiteen materiaalia. Miten pitkälle teosten muodot voivat muuntua, ja mikä erottaa taidetta muusta maailmasta ja elämästä? Todellisuuden ja mielikuvituksen rajat kyseenalaistuvat, kun teokset näyttävät, että niin taiteessa kuin elämässäkin on kyse konkreettisista tosiasioista mutta myös arjen ylittävästä magiasta. 

Hyäryllistä-ryhmän installaatiot ja esineteokset herättävät toden tuntua ja kuvitteellisuuden tuottamia assosiaatioita. Samalla teokset viittaavat taiteen historiaan: esinekoosteiden lähtökohtia voi etsiä 1920-luvulla alkunsa saaneen surrealismin perinteestä. Sana ”surrealismi” tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, mikä piilee tavallisen yllä mutta myös unissa ja tiedostamattoman alueella. Surrealistit ottivat käyttöönsä kollaasitekniikan, jonka periaatteen he omaksuivat ranskalaisen kirjailijan Comte de Lautréamontin proosarunokokoelmasta Maldororin laulut (1868). Siinä Lautréamont määrittelee kollaasien ajatuksen: yllättävien, toisilleen vieraiden asioiden yhdistämisestä on tarkoitus syntyä kokonaisuus, joka olisi ”kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen ruumiinavauspöydällä”. 

Surrealistien lisäksi yhdistelyn menetelmän omaksuivat 1900-luvun alkupuolella myös dadaistit ja kubistit. Kollaasitekniikan ansiosta näytti siltä kuin taiteilijan työ perustuisi assosiaatioille –  todellisuudessa assosiaatiot jäävät kuitenkin kokijan mielikuvituksen varaan. Esineitä tuo yhteen eräänlainen unen logiikka, varmuus, joka ei rajoitu järjen käyttöön vaan päinvastoin aina järjettömyyteen asti.

Taiteen lähivuosikymmenten historiassa surrealismin perinne on ilmennyt esineiden ja ajatusten yhteen tuomisessa, ja mielleyhtymiin perustuvat myös monet Hyäryllistä-teokset. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä esineet Kluuvin gallerian Mummovuuduu-näyttelystä vuonna 2014, jossa oli esillä toimimattomia puhelimia, täytettyjä eläimiä, linnunpesiä, siansorkkia, nurin käännettyjä maalauksia, korkokenkiä ja suuria savipalloja. Myös Heli Kurunsaaren puupiirroksissa voi nähdä samaa surrealistista tunnelmaa – havaintoja elämästä, jonka outous paljastuu katsojalle. 

Esineiden valikoima on samankaltaisen prosessin tulosta kuin muistot ja mielen toiminta: asioiden väliset mielteet syntyvät ennakoimattomasti, ja usein nämä yhteydet jäävät salaisuuksiksi myös itsellemme. Silti on mahdollista havaita, että taideteoksissa taiteelliset ja esteettiset perusteet ohjaavat esineiden valintaa: värit, muodot, materiaalit ovat yhtä aikaa satunnaisen tuntuisia ja tarkkaan harkittuja – esineet voivat olla kuluneita, kuolleita, kuivuneita, kankaisia, puisia, savisia, ehjiä, rikkinäisiä, käytännöllisiä tai hyödyttömiä. 

 

Elämän reliikit ja materiaalin arkeologiaa

Millainen sitten on suhde arjen ja fantasian, surrealismin, välillä? Hyäryllistä-ryhmän taiteilijat korostavat jokapäiväisen elämän yllättäviä ulottuvuuksia, mutta katsojalle suhde arjen ja sen oudon kääntöpuolen välillä toimii ehkä toisin päin: ensin teoksia katsellaan esteettisinä objekteina, ja vasta ensi hämmästyksen jälkeen alkaa hahmottua se, mistä teokset muodostuvat – usein hyvinkin tavanomaisista esineistä. 

Yhdistelmät ja uudet kontekstit tuottavat ennennäkemättömiä kokonaisuuksia. Osittain taiteiljoiden keräily- ja työstämismenetelmän taustalla voi myös havaita jälkiä 1960-luvun Italiassa syntyneestä arte poveran perinteestä. Siihen saattaa liittyä myös Hyäryllistä-teosten hillitty, maanläheinen väriskaala. Silti teoskokonaisuudet eivät suinkaan ole ”köyhiä”, vaan päinvastoin ennennäkemättömän runsaita. 

Monet Hyäryllistä-teoksissa käytetyt esineet vievät ajatukset eksotiikkaan, iältään määrittelemättömien kansatieteellisten löytöjen äärelle, merenrantaan ajautuneeseen hylkytavaraan ja kasveihin ja eläimiin. Jouko Korkeasaari valmistaa omiin teoksiinsa nukkeja, joilta usein puuttuu ruumiinosia. Ne tuntuvat johdattavan arvoituksellisten toimitusten, voodoon ja muiden salaisten palvontamenojen todistajaksi. Esineet ovat siksi kuin kahden eri todellisuuden osia: yhtäältä taiteen, toisaalta kulttien kuvitteellista maailmaa. Esimerkiksi ryhmän installaatiossa Tuhkat pesästä (2009) ne tuntuvat sijaitsevan taiteen ja ei-taiteen rantaviivalla, josta meri huuhtoo näkyviin monenlaista eloperäistä ainesta: simpukankotiloita, sienimäisiä muodostelmia, siemeniä, kasvinosia ja tuntemattomia hedelmiä. Nämä yhdistyvät puisiin keittiölastoihin ja nuken ruumiinosiin, joita jo saksalaisen Hans Bellmerin kaltaiset surrealistit suosivat teoksissaan 1930-luvulla. Tavaran paljoudesta ei kuitenkaan synny kaaosta, vaan kaikki on tarkkaan ripustettua, jopa symmetristä, kuten Korkeasaaren Elämä on luopumista -installaation (2014) piirongin ympärille rakennettu esinekokonaisuus. Suomalaisen taiteen lähihistoriassa Korkeasaaren esinekoosteita voi verrata Ismo Kajanderin, Juhani Harrin ja Kari Cavénin käytettyjä ja löydettyjä esineitä hyödyntäviin kollaaseihin. Juuri esineiden yhdistelmät pysäyttävät katsojan ja tekevät tavallisesta epätavanomaista ja yllätyksellistä. 

Jälkien ja jäänteiden merkitys voi myös olla hyvinkin käsinkosketeltava. Sari Koski-Vähälä käyttää Sagrada familia -sarjansa (2006–2014) teoksissa materialina esimerkiksi jauhettua purukumia, kuivuneita kinkunpaloja ja hiuksia. Hiuksiin on tallentunut puun vuosirenkaiden tapaan tieto entisen omistajan koko henkilöhistoriasta: perintötekijöistä, ravinnosta, hivenaineista. Samoja ominaisuuksia on huokoiseen purukumimassaan imeytyneessä syljessä. Ruumiillisuuden jäljet tekevät aineesta sekä houkuttavaa että luotaantyöntävää. 

Muistot ja jäänteet ovat sidoksissa aikaan, ja juuri esineet ovat muistikuvien konkreettisia vastinkappaleita. Ne antavat menneisyydelle ja kuluneelle ajalle hahmon. Taide ikuistaa katoamaan tuomittuja asioita yhtä lailla kuin monet esineet ovat jo poistuneet käytöstä ja siirtyneet ajan ulkopuolelle – tästä on esimerkkinä Virattomat-teoksen (2014) rivi lankapuhelimia vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Voi ajatella, että taiteellinen materiaali sisältää omanlaistaan muistia, johon kuuluvat esineiden käyttötarkoitukset, niiden vanha ja uusi käyttö. Nämä muuttuvat, kun ne tuodaan yhteen ja lisäksi yhdistetään kokonaisuuksiin uusia, taideteoksia varten valmistettuja osia. Taiteilijat saavat näkyviin mielikuvia, jotka voivat olla kenen hyvänsä muistoja, kuin muistojen perusmuotoja.

Myös toisto on osa työskentelyä. Toiston ansiosta asiat saavat merkityksiä uusista yhteyksistä käsin; esimerkiksi Sari Koski-Vähälä on muotoillut Corales pétreos -teoksensa vaahtomuovipallukoita vuodesta 2009 lähtien. Tähän mennessä vanhoista patjoista on syntynyt tuhansia palloja. Toiston lisäksi aikaperspektiivin merkitys näkyy paikasta toiseen siirretyissä esineissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että siirtämisen merkitys olisi satunnainen tai yhdentekevä, sillä teokset ovat luonteeltaan installaatioita ja siksi sidoksissa omiin tarkkaan harkittuihin tiloihinsa.

Hyäryllistä-teoksia voisi kutsua taiteeksi kuvan jälkeen, sillä installaatioita luonnehtii kuvattomuus, värittömyys ja äänettömyys. Näin syntyviin tiloihin Heli Kurunsaari liittää graafisilla teoksillaan kuvallisen osuuden, jolloin kokonaisuudesta syntyy jännitteitä ja kysymyksiä: mitä katsomme ja miten? 

Jos ryhmällä olisi epävirallinen tunnuslause, se voisi olla ”arki kultaa muistot”. Hyäryllistä-taiteilijoiden teokset osoittavat, että tavallisessa ja arkisessa pesii mahdollisuus epätavalliseen, outoon ja odottamattomaan. Ehkä juuri siksi taide on näennäisessä hyödyttömyydessään hyvinkin hyödyllistä: se synnyttää todellisuutta ja muistoja ja näyttää, että suhteemme maailmaan on välittynyt, epäsuora ja kerroksellinen – ja siten kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Taide näyttää, miten arki kultaa muistot, mutta myös sen, miten muistoilla on mahdollisuus kullata arkipäivä. 

 

 

Martta Heikkilä 

PhD

Art about everyday unreality

Not everything is always how it seems. In artwork, this is apparent: when we encounter a stuffed grouse or a pile of braided hair, the sight opens your eyes up to somewhere where the things previously considered obvious suddenly gain new, unforeseen nuances. The details of the works begin to unravel in all their mysteriousness and lead us to unexpected connotations. When the pieces have several makers, does this effect gain ever more new and multifold edges?

The members of the Hyäryllistä group met in 1990 when Jouko Korkeasaari, Heli Kurunsaari and Harri Lukkari were studying in the Liminka School of Art in North Ostrobothnia. The name ”Hyäryllistä” stands for ”something useful”. A little later the group was joined by Sari Koski-Vähälä who also studied in the same school. 

After finishing the Liminka School of Art, the members of the group scattered to different cities: Kurunsaari and Koski-Vähälä continued their studies at the Lahti Institute of Fine Arts and Korkeasaari and Lukkari in the Turku School of Fine Arts. After graduating from Lahti, Kurunsaari and Koski-Vähälä also moved to live and work in Turku. Harri Lukkari was involved in the group until 2008. 

Hyäryllistä, which has been up and running for 23 years, must be one of the longest-surviving artist groups in Finland. It has not only brought together like-minded artists or artists who have adapted a common genre. Differing from many other groups of artists, Hyäryllistä has produced collaborated works from the very beginning whilst each of its members have also been working on their own projects. In fact, the thing that has held the group together has been the fact that Hyäryllistä has changed together: the outcome of collaboration has adapted to the changes in circumstances and methods.  

When Hyäryllistä was established, the medium of all its members was painting. One after another, however, they all left painting behind and moved on to other means of expression. 

In the 1990’s and still in the early 21st Century the group was inspired by pop art as well as collages combining various methods but other techniques such as video and performances were also used. Nowadays Hyäryllistä cooperates in making installations that combine various objects and woodcuts. Each artist brings their own touch to these pieces of Gesamtkunstwerk. Despite the fact that there are several artists involved in the creative process, the pieces aim to be seamless entities. This is why there is a certain tension between the separate nature of the working process and the unity of the pieces: the artists are seeking the sum of the parts by bringing together polarities and contradictions, concealed in both the working methods as well as in handling the material. 

 

Activities and exhibitions

The name Hyäryllistä –”something useful” – originally came from Heli Kurunsaari’s quote ”We should do something useful.” The name, of course, seems a paradox in the sense that many consider art to be the very antonym of usefulness. According to a modernistic paradigm deriving from as far back as the Age of Enlightenment, art is a matter which needs to serve nothing but aesthetic needs – and should art be of some use, this will be hidden in the dignified existence of art itself. These days the name Hyäryllistä has a new kind of ring as the world of art has been met with demands that art should be of use to the wellbeing of individuals and enhance their performance for the good of the society and the economy. These demands, however, have not altered the way the Hyäryllistä group works as it is focused on making art on its own terms and has shown itself to be useful in many a way – for example by offering opportunities for the activities of others, too.

After the artists had moved to Turku, they rented business premises in the city centre on Aninkaistenkatu, into which they established their shared studio. They called the space Studio Hyäryllistä and at times it also served as an alternative exhibition space and as a meeting place for the artists and their audience. Many of the people involved well remember especially the exhibition openings which brought people together. The openings at the studio became events that could be seen as well as heard in the Turku art scene. The group, the studio and the openings became ”Gesamtkunstwerk as a stream of human encounters”, as Pekka Luhta defined in 2001. 

During exhibitions, the street-side space of Studio Hyäryllistä was cleared out for artwork and projects. Performances and concerts were often given in the studio. The shop windows on the other hand were in exhibition use all year round which gave passers-by the chance to see art straight from the street, from outside the exhibition space. 

All in all the Studio and its Fastarts window gallery featured more than 100 artists from Finland as well as from overseas during its 7 years of running. Many Finnish as well as international visual artists who have since become well-known held significant exhibitions at the Studio in the early stages of their careers. These included people such as video artist Salla Tykkä, painter Janne Räisänen, sculptor Kim Simonsson as well as Visa Suonpää, known for the artist pair IC-98. Françoise Cactus, the singer of a German electro pop band Stereo Total, held her first art exhibition at the Studio in 2000. The band also performed there during Cactus’s exhibition.

Studio Hyäryllistä functioned in Turku until 2004 when the group members moved to Helsinki. Over the last 10 years Hyäryllistä has taken part in bigger group exhibitions as well as held exhibitions of its own, recently for example at Lönnström Art Museum in Rauma and in the Kluuvi Gallery in Helsinki. The entity in Lapua Art Museum in the autumn of 2015 is the most extensive of all the group’s exhibitions to date.

The Hyäryllistä group began to hold its own exhibitions more and more often from the late 1990’s. At this point, bringing various items together and ready-made techniques gradually became the direction and medium of the group’s working process. Assemblages were selected as the primary means of expression, and this is the genre that even today can be used to describe the joint artwork of the group. 

At first, influences from kitsch and pop art in particular could be seen in the works of the group. For example the gaudy collection of items titled Mis recuerdos (My memories, 2001) at the Sangre de Poro exhibition ended up with knick-knacks from trips to the South, the abandoned yet shared memories from holidays in Spain. These items found at flea markets came together in an absurd collage. The installation titled Punainen tupa ja… (A Red Cottage and…), on the other hand, probed the relationship of everyday life and photograph in the culture based increasingly on the use of images. This was artwork which Hyäryllistä put together for the Off Skene exhibition at the Amos Anderson Art Museum in Helsinki in the summer of 2002. This exhibition was the 4th Finnish photography triennial. Two years later they took part in the Se mikä on tavallista (Concerning the commonplace) exhibition at Turku Art Museum. On display was a photographic installation the shape of a small room and assemblage Arki kultaa muistot (Memories grow sweeter with everyday life). The topics of the artwork touched on the significance of roots and homestead, environment and history but also motion and continuity in life. 

 

Work, memories and mysticism of the everyday

What is significant to the activities of the Hyäryllistä group is the concept of continuity, for each of its exhibitions is based on previous ones. The material of the pieces is recycled into new purposes based on the need and situation. At the same time the artists’ ideas and works grow from one another and feed one another when the group refines ideas and takes them further. There is a sense of motion generated from the way the pieces of art refer to one another. 

Each of the artists works on their own pieces in their own studios as well as on the group’s collaborated pieces and exhibitions – often simultaneously. The working process could be described as coming together and being together, sharing experiences and the process of creating new experiences. The process comes about from communication and it is natural that the working process tests everyone’s own thinking, preferences as well as methods. Questioning of views is needed in order to finally weave the thoughts into being a part of a joint piece of art. That is why in their work the artists do not seek a single truth or uniform experiences and values as such as it would inevitably only lead to compromises. The results of the work are more multi-dimensional and multi-valued entities in which each view has its own function – the creation of polarities and contradictions. 

The objective is to show how everyday things and also the larger structures of the society can be seen differently. The works give clues for how to question everyday life, accustomed patterns of thinking and routines. ”Pattern-like thoughts may often be derived more from dominant norms rather than one’s own reasoning”, Sari Koski-Vähälä says. Thus the political nature of the Hyäryllistä works comes from the artists’ own relationship to everyday life.

In the group interaction is essential and it includes making with hands as well as the thinking that derives from the creation process. Thus, working together is not primarily theoretical by nature – on the other hand the Hyäryllistä works can be interpreted as conceptual art for in their works, the artists consider the existence and methods of art. They construct their works from recognisable everyday items, from unidentified nameless pieces and from ”artistic” parts made especially for the project. Hyäryllistä does seem to be asking which of all the material surrounding us can be turned into material for art. To what extent can the shapes in the works transform and what separates art from the rest of the world and life? The borderlines between reality and imagination are questioned when the works show that both art as well as life is about concrete fact but also about magic that surpasses the commonplace. 

The installations and assemblages of the Hyäryllistä group awaken a sense of reality and associations produced by imagination. At the same time the works refer to art history: the origins of assemblages can be sought in the tradition of surrealism that started in the 1920’s. The word ”surrealism” literally stands for what is hidden above the ordinary but also in dreams and in the unconscious. Surrealists utilised the collage technique the principle of which they adapted from the collection of prosaic poems titled Les Chants de Maldoror (1868) by the French author Comte de Lautréamont. In this, Lautréamont defines the idea of a collage: the combination of surprising elements previously unknown to one another is supposed to result in an entity that is ”as beautiful as the chance meeting on a dissection table of a sewing machine and an umbrella”. 

In addition to the Surrealists, the method of combination was also adapted by the Dadaists and Cubists in the early 20th Century. Thanks to the collage technique it seemed like the work of an artist were based on making associations – in reality, however, the associations are left to the imagination of the viewer. The items are brought together by a kind of a dream logic, a certainty that is not limited to reason but on the contrary goes as far as insanity.

In the history of the recent decades of art, the tradition of surrealism has manifested in the bringing together of objects and ideas, and many of the Hyäryllistä works are also based on associations. A good example of this are the items from the Kluuvi Gallery exhibition Mummovuuduu (Grannyvoodoo) in 2014: non-functioning telephones, stuffed animals, birds’ nests, pig’s trotters, inside-out paintings, high heels and large clay balls. You can also see the same surreal atmosphere in Heli Kurunsaari’s woodcuts – perceptions of life the oddness of which is revealed to the viewer. 

The selection of objects is a result of a similar process to memories and the mind: the associations between different things arise unpredictably, and often these associations remain mysteries even to ourselves. Yet it is possible to perceive that the selection of items is made on definite artistic and aesthetic grounds: colours, shapes and materials are simultaneously seemingly random and carefully deliberated – the items may be worn, dead, dried up, fabric, wooden, clay, intact, broken, useful or useless. 

 

Relics of life and the archaeology of material

So how is the relationship between the mundane and a fantasy, surrealism? The artists of the Hyäryllistä group emphasise the surprising dimensions of everyday life yet for a viewer, the relationship between the day-to-day and its curious reverse side may work the other way round: first the works are viewed as aesthetic objects, and it is not until after the initial amazement that one begins to gradually see what the works are comprised of – often of very ordinary items. 

Combinations and new contexts produce unprecedented entities. Behind the artists’ method of collection and refinement, you can partly detect traces of the arte povera tradition originating from the 1960’s Italy. The subdued and earthy colour scale of the Hyäryllistä works may also be connected to the same tradition. Nevertheless, the pieces are by no means ”poor” but, on the contrary, ample in a manner that has not been witnessed before. 

Many of the items used in the Hyäryllistä works direct the viewers’ thoughts to exotism, to ancient ethnographic discoveries, to refuge and plants washed ashore and to animals. For his own works Jouko Korkeasaari makes dolls, often with limbs missing. They seem to lead the viewer to witness mysterious ceremonies, voodoo and other forms of secret worship. Therefore the items are like parts of two different realities: on one hand of art, on the other of the imaginary world of cults. For instance, in the group’s installation titled Tuhkat pesästä (Squirrelled away, 2009) they seem to be located on the shoreline of art and non-art, from where the sea flushes out many types of organic material: sea shells, fungus-like formations, seeds, parts of plants and unrecognisable fruit. These are combined with wooden spatulas and doll body parts which were already favoured by surrealists like the German Hans Bellmer in their works in the 1930’s. Yet the abundance of items does not lead to chaos but everything is carefully hung, even symmetrical, like the assemblage constructed around a dresser in Korkeasaari’s installation Elämä on luopumista (Life is letting go, 2014). In the recent history of Finnish art, Korkeasaari’s assemblages can be compared to the collages of Ismo Kajander, Juhani Harri and Kari Cavén, utilising used and found items. It is these very combinations of objects that stop the viewer and make the ordinary extraordinary and surprising. 

The significance of traces and relics can also be very concrete indeed. In the works of her series titled Sagrada familia (2006–2014) Sari Koski-Vähälä uses materials such as chewed chewing gum, dried pieces of ham and human hair. Like the annual rings on a tree, the hair contains information about their previous owner’s entire personal history: genetics, nutrition, minerals. Saliva absorbed into a porous mass of chewing gum has the same qualities. The traces of corporality make the substance both intriguing as well as repulsive. 

Memories and relics are tied to time, and it is objects that are the concrete counterparts for memories. They give form to the time passed. Art eternalises things that are doomed to disappear just like many objects have already fallen out of use and into history – an example of this is the row of landline telephones without connection to the rest of the world in the piece titled Virattomat (The Displaced, 2014). One may think that artistic material contains a memory of its own that includes the purpose of the items, their old and their new use. These are altered when brought together and also combined with new parts specially made for the purposes of artwork. Artists create images that could be anyone’s memories, as if they were the ground forms of memories.

Repetition, also, is part of the working process. Thanks to repetition, things gain meanings through new connections; Sari Koski-Vähälä, for example, has been forming the foam balls of her piece Corales pétreos since 2009. At this point, old mattresses have turned into thousands of balls. In addition to repetition, the significance of the time perspective can be seen in items that have been moved from one place to another. This however does not mean that the significance of moving would be random or indifferent for the works are installations by nature and thus tied to their own carefully deliberated spaces.

The Hyäryllistä works could be called post-image art for the installations are characterised by imagelessness, colourlessness and silence. Heli Kurunsaari attaches her woodcuts to the space thus created, providing them the aspect of image and representation. This, in turn, results in an entity with tensions and questions: what are we looking at and how? 

If the group had an unofficial slogan, it could be ”memories grow sweeter with everyday life”. The works of the Hyäryllistä artists show that the ordinary and the mundane harbour a chance for something irregular, peculiar and unexpected. Perhaps it is for this very reason why art in its seeming uselessness is in fact very useful indeed: it generates reality and memories as well as shows our relationship with the world to be mediated, indirect and layered – and thus all but obvious. Art shows how memories grow sweeter with everyday life but also how it is possible for everyday life to grow sweeter with memories. 

 

(translation from Finnish Jenni Gray)